Matin blogi

Matin mietteitä työstään ja elämästään.

Tarinaa sukututkimuksesta

Sukututkimus – mitä se on ?

Paloni sukututkimukseen alkoi varmaan jo pikkupoikana. Kotitalossani Ala-Livon Välikankaalla kävi aina silloin tällöin vieraita, joiden lähdettyä olin kysellyt vanhemmiltani: mitä tuo/nuo oli meille ? Eli olin halunnut tietää, olinko sukua käyneille.

Vanhempieni sisaruksia oli runsaasti, jotenka `lähdeaineistoa´ tuntui riittäneen.

Jossakin vaiheessa kuulin, että serkkuni oli tehnyt tutkimusta äitini suvusta. Hänen mielenkiintonsa oli kuulemma loppunut, koska tutkimuksissa oli käynyt ilmi, että joku esi-isistä tai näiden veljistä oli tuomittu maantieryöstöstä. Suvun tutkiminen jäi siihen.

Olisin halunnut saada edes hänen senhetkiset löydöksensä itselleni, mutta ujous tai mitä lieneekään esti soittamasta tai kirjoittamasta hänelle Ouluun…  Ja vuodet vierivät…

Sitten tuli vuosi 2006. Ja tauti iski.

Vaimoni isän kotitaloa oli vuosikymmeniä sanottu Toolaseksi, eikä kukaan tiennyt miksi, ainakaan sitä ollut kerrottu. Yhtenä iltana jotenkin vaan juutuimme tietokoneen ääreen ja rupesimme tutkimaan ensin Pellon, sitten Ylitornion ja viimein ruotsinkielisen Nedertorneån kirkonkirjoja. Aamuyöstä havahduimme: kello on jo 2,30. Seuraavana iltana sama homma.

Parin viikon päästä olimme – toki nukuttuammekin välillä – löytäneet jotain todella merkittävää. Vaimoni isän isoisä 4 polvessa, Olof Matson Tålainen, syntynyt 1756, oli muuttanut Ruotsin Juoksengista nykyisen Suomen Karunkiin rengiksi ja ottanut talon nimen nimekseen, kuten monesti siihen aikaan olikin tapana.

Tästä alkoikin sitten purkautumaan vuosikymmeniä piilossa ollut asia sekä eteen-,  että taaksepäin. Toolainen, kuten suku suomeksi sanotaan oli yksi 1600-luvun veronkantajasuvuista Lapinmaassa. Pirkkalaisia, jotka olivat saaneet veronkanto-oikeuden Ruotsin kuninkaalta,  oli Pohjolassa joitakin kymmeniä sukuja.

Tämän Olofin lapsista yksi, Juho muutti myöhemmin työn perässä ylemmäs jokivartta aina Pelloon saakka, jossa sukua nykyään pääasiassa asuu. Osa Juhon sisaruksista lähti etsimään parempaa elämää Pohjois-Norjaan, kalastajiksi, piioiksi tai muuhun työhön ja yleensä jäivät sille tielleen. Saatuamme lisätietoa noiden Norjaan muuttaneiden sukulaisista sekä Suomen, että Norjan kirkonkirjoista, päätimme ajaa tapaamaan kaukaisia serkkuja. Se matka olikin sitten luku sinänsä. Meidät otettiin vastaan mitä lämpimimmin – suomeksi totta kai – ja sukua pyörähti katsomassa ja tervehtimässä harvinaisia vieraita. Viime kesänä kävimme uudestaan tapaamassa heitä ja veimme tuliaisina mm. ruisleipää.

Sukua tutkimaan pääsee todella helposti. Tarvitset vain paperia, kynän ja vanhemmat tai isovanhemmat, joilla muisti pelaa. Seuraava vaihe voisi olla Kansalaisopiston sukututkimus- kurssi, jota järjestetään syksystä kevääseen muutaman viikon välein. Oulun Maakunta-Arkistoon pääsee ilmaiseksi tutkimaan sukuja kuutena päivänä viikossa ympäri vuoden. Siellä on myös perukirjat, vanhat kartat ja lähes kaikki mitä on arkistoitu.

Jos omistaa tietokoneen ja nettiyhteyden joka pelaa, ollaan jo uusissa ulottuvuuksissa !

Kirkonkirjoihin pääsee tutustumaan monesta paikasta: Suomen Sukututkimusseura, SSHY eli Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys ja Digiarkisto ovat yleisimmät paikat, mistä yli 100 vuotta vanhoja tietoja löytyy. Pitemmälle pääsee verkostoitumalla muiden tutkijoiden kanssa.

Itse olen käyttänyt SukuHakuria ja Tornio/Haaparannan sukututkijoiden Tornedalsrötter-nimisiä keskustelu- ja hakupalstoja. Koska kirkonkirjat olivat 1800-luvun lopulle asti ruotsinkielisiä, edellä mainituista yhteyksistä on varmasti apua monelle.

Jos joku innostui tästä tutkimaan omaa sukuaan tai tahtoisi, että joku toinen etsisi hänen esivanhempiaan, autan erittäin mielelläni parhaani mukaan.

 

Kaksi erilaista kalareissua

Monivuotinen kalakaverini Kaitsu soitteli kesäkuun alkupäivinä, josko kiinnostaisi lähteä kanssaan jossain kalareissulla. Innostuin heti, olinhan jo vaihtanut siimatkin virveleihini ja jopa ostanut pari uutta vilikkaakin. Ehdotin paikaksi etulampea, lähellä synnyikotiani olevaa paikkaa, jota ei oltu kierretty vuosiin. Paikka sopi hänelle, joten päätimme ajaa luvanostoon leirintäalueelle,  josta tien varteen.

Auringon paistaessa mukavan lämpimästi kävelimme vajaat pari kilometriä ja nakkasimme pyydöt veteen. Ensimmäisten kymmenien metrien matkalla ei juuri kalat häirinneet, joten väliojan suulla  juokastiin kahvit ja hetki arvottiin , mentäiskö kuitenkin takalammille, mutta päädyttiin jatkamaan samalla lammella. Ja eikun eteenpäin elävän mieli.

Muutaman niemenkärjen jälkeen saatiin jo kooltaan otettavan näköisiä ahvenia, hauista ei vieläkään merkkejä.  Kavereitä tuntui kyllä olevan olevan ilmassa, sääskimyrkkyä piti lisätä tunnin välein... Kello alkoi jo lähestyä kymmentä kun lopultakin Kaitsulla jysähti lujemmasti siiman päässä. Kohta sainkin nostaa pari-kolmekiloisen hauen haavillani perkattavaksi. Se olikin ainoa isompi jänkäkoira, mikä saatiin sinä iltana. Ahvenia saatiin kaikenkaikkiaan parikymmentä, otettavia 5-6.

Seuraavana iltapäivänä soittelin Kaitsulle, miten olisi Timosen reissu, taimenen pyynti kiinnostaisi. Kaveri heitti takasi, entäpä jos lopultakin sinne Ohtoselle, jonne on houkutellut jo vuosia, en vain ole jostain syystä joutanut mukaan. Siispä parin tunnin päästä matkaan eväät mukana.

Vajaan tunnin ajon jälkeen saatiin ihailla mahtavia maisemia vaaran laelta ja laskeutua jyrkähköä rinnettä lammen rantaan. Jokunen vuosi sitten poltetun laavun läheltä aloimme harrastuksen.     Kalan syönnistä saatiin jonkinlaista esimakua jo kolmannella heitollani, siiman päässä olevaa vilkkaa ruvettiin viemään pitkin rantaa kuin viimeistä päivää. Sain haukeni ylös, havaitsin sen noin kiloiseksi ja nakkasin kasvamaan, samalla hetkellä Kaitsu sai lähes samanlaisen. Seuraavan noin  viidenkymmenen metrin matkalla olimme saaneet jo puolikymmentä kilon-kahden painoista haukea.

Oli palaverin - ja kahvin paikka. Ollaan kierretty lammesta noin viidestoistaosa, jos ei nosteta otettavien kalojen alarajaa, me kyllä kuollaan kantamusten kanssa loppoumatkasta, varsinkin jos syönti jatkuu samana. Ja lammelta on noustava takaisin vaaran päälle ja autolle. Päätettiinkin ottaa vain yli kaksikiloisia  haukia ja tottakai tosi isot ahvenet, jos niitä tulee.

Parin-kolmensadan metrin päässä tapahtui sellaista, mitä en ole ikinä nähnyt. Niemen nokkaan tultuani sain hyvän kokoisen hauen ja aloin perkkaamaan sitä. Kaitsu tuli lähistölle vaihtaakseen uistinta tai jotain. Yhtäkkiä näin heittomatkan päässä uskomattomat `mujeet´ , kolme vierekkäin. Olen toki nähnyt, mitä salakki- tai ahvenparvi tekee käydessään veden pinnalla, mutta näky oli , se oli uskomaton !!! Perkkaaminen jäi siihen, heitin mepsini jälkien suuntaan - ja PUM. Siimaa vietiin ensin kymmeniä metrejä vasemmalla sitten sama oikealle. Lopulta kala rauhoittui ja pääsin väsyttelemään. Kaitsu heitti siinä vaiheessa oman proffansa ja - sama homma, taas mentiin. Sanoin kaverille: Yritetään ottaa minun kala ensin haavilla, jarota samalla siinä oman siiman päässä kalas kanssa. Hommahan onnistui pienen taiteilun kera. Kumpikin hauki oli kolmen ja neljän kilon tienoilla arviomme mukaan. Nämä pedot perkkasimme kaikessa rauhassa ja kahviteltuamme jatkoimme matkaa.

Koko reissulla saatiin yli 50 haukea ja puolenkymmentä ahventa.